Lastenohjelmat Pohjoismaissa
Vertailemalla Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen lähestymistapoja Sesame Street-televisio-ohjelmaan 1960–1990-luvuilla voidaan valottaa erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen.
Tiivistelmä: Vuonna 1969 alkanut yhdysvaltalainen televisio-ohjelma Sesame Street (suom. Seesamtie) oli aikanaan uraauurtavana, ja myös pohjoismaalaiset yleisradioyhtiöt harkitsivat ohjelmaformaatin ostamista. Yleisradioyhtiöiden sisäiset keskustelut sekä neuvottelut Seesamtie-ohjelman tekijöiden kanssa heijastavat Yhdysvaltojen ja Pohjoismaiden toisistaan poikkeavia tapoja suhtautua lapsuuteen. Nämä tavat ovat edelleen keskeisiä sekä lapsille suunnatussa televisioviihteessä että eri maiden tavoissa suhtautua lapsuuteen.
Miksi lasten mediankäyttöä pidetään tärkeänä?
Yhteiskunta panostaa yleensä merkittävästi lasten ajankäyttöön, sillä tämän päivän lapsilla on keskeinen rooli siinä, miltä maailma tulevaisuudessa näyttää. Sen vuoksi lasten mediankäyttö onkin usein kiivaan keskustelun kohteena ja herättää voimakkaita mielipiteitä. Yksi hyvä esimerkki tästä on niin sanottu ’mediapaniikki’, joka kohdistuu mediankulutuksen määrään, huoleen lasten altistumisesta väkivaltaiselle tai äärimmäiselle sisällölle sekä lasten suoratoistopalveluiden käyttöön, joka vähentää aikuisten valtaa päättää katseltavista sisällöistä.
Pyrkimyksissään välittää omia arvojaan eteenpäin, aikuisilla – niin vanhemmilla kuin mediatuottajilla – on usein tietynlainen näkemys siitä, millaisia aikuisia lapsista tulisi kasvaa (tätä voidaan kutsua ”enkulturaatioksi”). Ilmiö näkyy sekä mediatuotannossa että julkisessa keskustelussa. Lisäksi se ilmenee vanhempien ja huoltajien tavoissa välittää tai kuluttaa yhdessä lapsille suunnattuja mediasisältöjä. Aikuisten ihanteet voivat suodattua myös lapsille suunnattuun mediasisältöön ja vaikuttaa televisio-ohjelmiin sekä niiden tuotantoon.
Monilla on tämän lisäksi myös usein hyvin kaunisteltu kuva lapsuudesta jonakin viattomana ja suojelun tarpeessa olevana asiana. Näkemykset lapsuudesta vaihtelevat kuitenkin maittain ja alueittain, ja niihin vaikuttavat myös monet muut asiat, kuten luokka-asema. Esimerkiksi keskiluokkaiset arvot ovat tyypillisiä lasten mediasisällöissä niin Pohjoismaissa kuin muuallakin. Lapsuutta onkin tarkasteltu tutkimuksessa biologisen elämänvaiheen sijasta myös erilaisten ajasta ja paikasta riippuvien historiallisten, sosiaalisten ja kulttuuristen käsitysten kautta muotoutuvana ilmiönä.
Lapsi toimivaltaisena kansalaisena
Suhtautuminen lapsiin muuttui Pohjoismaissa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Vaikka maiden lähestymis- ja menettelytavat erosivatkin toisistaan, lapset alettiin nähdä entistä voimakkaammin toimivaltaisina kansalaisina.
Tämän murroksen taustalla oli monia eri syitä, mutta keskeisin niistä oli vuoden 1968 kulttuurivallankumous. Reaktiona siihen sekä Gunilla Ambjörnssonin samana vuonna ilmestyneeseen kirjaan Skräpkultur åt barnen (Kulttuuririhkamaa lapsille, suom. Tuula Ikonen ja Kari Vaijärvi, Tammi 1969) keskustelu lastenkulttuurista heräsi Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa. Osa keskustelijoista näki, että vuoden 1968 vallankumouksen keskiössä ollut ajatus yhtäläisestä tasa-arvosta ja hyvinvoinnista koski myös lapsia. Ambjörnsson puolestaan kritisoi kirjassaan käytännössä kaikkea ruotsalaisille lapsille tarjolla olevaa viihdettä väittämällä, etteivät historiaa ja nykyaikaa käsittelevät näytelmät, kirjallisuus, televisio-ohjelmat ja elokuvat antaneet lapsille käsitystä todellisuudesta eivätkä siten ottaneet heitä vakavasti yksilöinä. Keskustelun pohjalta Pohjoismaiden ministerineuvosto järjesti Ruotsissa vuonna 1969 ’Lapset ja kulttuuri’-konferenssin, jossa muotoiltiin kymmenen perusperiaatetta. Nämä perusperiaatteet korostivat ennen kaikkea lasten tasa-arvoista asemaa sekä heidän oikeuttaan tulla kohdelluksi sen mukaisesti kaikilla elämänalueilla. Lasten edut tulisi ottaa vakavasti, lasten kulttuuria ja elämäntapaa tulisi arvostaa ja lisäksi lasten tulisi osallistua heidän omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon.
Näkemys lapsesta toimivaltaisena kansalaisena vaikutti myös kansallisissa yleisradioyhtiöissä (SR Ruotsissa, NRK Norjassa, YLE Suomessa, RÚV Islannissa ja DR Tanskassa) lasten televisiotoiminnan parissa työskenteleviin, joista monet osallistuivat ’Lapset ja kulttuuri’-konferenssiin tai kuuluivat vuonna 1959 perustetun Pohjoismaiden yleisradioyhtiöiden yhteistyöelin Pohjoisvisionin (Nordvision) lasten ja nuorten työryhmään. Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan tavoitteena oli informoida, kouluttaa ja viihdyttää katsojia. Yleisradioyhtiöt olivat itsenäisiä lupamaksuilla rahoitettuja laitoksia, ja niitä valvottiin hallintoneuvostojen toimesta vain rajoitetusti. Tämä rahoitusmalli antoi yleisradioyhtiöille vapauden kehittyä itsenäisesti, koska niiden ei tarvinnut toimia poliittisten instituutioiden puolesta tai myydä mainoksia sisältöjensä rahoittamiseksi.
Vuoden 1969 konferenssin visio vaikutti 1970-luvulla (ja todennäköisesti myös pidempään) pohjoismaisten yleisradioyhtiöiden pyrkimyksiin korostaa eroja lastenkulttuurin ja aikuisten kulttuurin välillä. Lapsille suunnatun televisioviihteen tehtävänä nähtiin olevan lasten voimaannuttaminen ja emansipoiminen sen sijasta, että nuoria katsojia olisi käsitelty alisteisessa asemassa perheen sisällä tai osana koulutusjärjestelmää.
Halu käyttää televisiota myönteisellä ja jäsennellyllä tavalla tukemaan tasa-arvon, paremmin koulutetun työvoiman ja elintason parantamisen kaltaisia tavoitteita ei eronnut kovinkaan paljon muista Euroopan maista – eikä joissain määrin myöskään ajatuksesta Sesame Street-ohjelman taustalla. Lapsikeskeisiä suuntauksia esiintyi samaan aikaan esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Länsi-Saksassa. Vertailevat tutkimukset ovat kuitenkin viitanneet vahvasti siihen, että Pohjoismaissa vallinneet näkemykset lasten osallistamisesta olivat radikaalimpia ja edistivät utopistista edistyksellisyyttä, joka viittaa lasten ja aikuisten yhtäläiseen kohteluun. Tästä syystä pohjoismaalaiset yleisradioyhtiöt suhtautuivat lastenohjelmiin jokseenkin eri tavalla kuin Sesame Streetin tekijät.
Pohjoismaisen Seesamtien tarina
Tutkimistani vanhoista kokousmuistioista kävi ilmi, että ajatus eräänlaisesta pohjoismaisesta Seesamtiestä nousi esiin vuonna 1970. Sesame Street oli erittäin suosittu ja arvostettu ohjelma Yhdysvalloissa, ja Ison-Britannian ja Länsi-Saksan alueelliset kanavat alkoivat näyttää osia ohjelmasta ja ohjelmaformaatista vuosina 1971 ja 1973. Sesame Streetin taustatiimi Workshop otti yhteyttä myös pohjoismaisiin yleisradioyhtiöihin tiedustellakseen niiden kiinnostuksesta ostaa formaatti valtiollisille yleisradiokanaville tai luoda yhteistä sisältöä. Tämä teki vaikutuksen yleisradioyhtiöihin ja herätti niiden kiinnostuksen. Amerikkalaisille yhteistuotannot muiden kanavien kanssa olivat kaikkein tuottoisin rahoitusmalli ja ne mahdollistivat Workshopin pysymisen ei-kaupallisena toimijana. Ajatus ”Pohjoismaisesta Seesamtiestä” heräsi tarkkaan ottaen vuoden 1970 loppupuolella Workshopin edustajan vierailtua DR:n ja SVT:n luona. Vaikka pohjoismaisilla yleisradioyhtiöillä oli tiettyjä varauksia ohjelman pedagogisen lähestymistavan suhteen, formaattia haluttiin kokeilla, sillä se oli esteettisesti korkealaatuinen ja kiinnosti lapsia. Pilottiohjelma tuotettiin ruotsiksi ja tanskaksi vuonna 1972, ja myös norjalaista versiota suunniteltiin. Lopulta Sesam Streetin lähestymistapa kasvatukseen sekä lapsen ja aikuisen väliseen suhteeseen koettiin kuitenkin liian erilaiseksi pohjoismaiseen kontekstiin.
Sesam Streetistä on tehty vuosikymmenien aikana 1960-luvun lopulta lähtien ranskalainen, espanjalainen, länsi-saksalainen, flaamilainen, latinalaisamerikkalainen sekä panarabialainen versio. Lopulta kuitenkin vain Ruotsin kansallinen yleisradioyhtiö päätti ostaa alkuperäisestä Sesam Streetistä tehdyn muunnelman Open Sesame vuonna 1976. Vuosina 1980 ja 1981 SVT esitti lisäksi versiota, jonka sisällöstä yksi kolmasosa oli tuotettu Tukholmassa. Norja lähetti Sesam Street-nimistä yhteistuotantoa vasta vuodesta 1991 lähtien yhteensä kahdeksan vuoden ajan (198 jaksoa). Tanskassa Sesame Streetin spin-off-ohjelmaa Sesamgade (Elmo’s Corner) näytettiin kolmen kauden ajan vuosina 2009–2013, mutta se ei menestynyt. Suomessa YLE näytti Seesamtie-nimistä ohjelmaa vuosina 1997–2000. Vain Islannissa ei ole tehty oma versiointia ohjelmasta.
Menestyksen puute – ja se, että ”Pohjoismaista Seesamtietä” ei koskaan toteutettu – kertoo kahdesta keskeisestä seikasta:
- Pohjoismaalaiset yleisradioyhtiöt tekivät jo varhaisessa vaiheessa yhteistyötä sekä virallisesti että epävirallisesti. Niitä yhdisti ja yhdistää edelleen samanlainen lapsilähtöisen yleisradiotoiminnan perinne.
- Pohjoismaisten yleisradioyhtiöiden ja Sesame Streetin amerikkalaisten tekijöiden erilaiset näkökulmat lisäävät ymmärrystä televisiota ja lapsuutta koskevista kulttuurisista eroista sekä ennen että nyt.
Vaikka Pohjoismaiden välillä oli epäilemättä eroja, syyt Pohjoismaisen Seesamtien toteuttamatta jättämiseen olivat samankaltaisia:
Erilaiset tulkinnat leikki-ikäisille suunnattujen televisio-ohjelmien tarkoituksesta: Sesame Street-ohjelmaa alettiin esittää Yhdysvalloissa vuonna 1969. Ohjelman tuotantoyhtiö halusi, että ohjelmalla olisi kasvatuksellinen merkitys, kun taas pohjoismaiset televisiotuottajat halusivat etäännyttää ohjelmiaan koulutusjärjestelmästä ja korostaa niiden antiautoritaarisuutta ja roolia lasten voimaannuttamisessa. Esimerkiksi DR:lla samaan aikaan esitetyn Legestue-ohjelman (Play Room) yksi keskeisimmistä tavoitteista oli aktivoida lapsia televisioruudun ulkopuolella erityisesti käsillä tekemiseen ja ulkoleikkeihin, jotta lasten itsetuntemus, käsitys ympäristöstään ja valmiudet tutkia maailmaa kasvaisivat. Hidastempoisessa ja pienellä budjetilla tehdyssä ohjelmassa käsiteltiin harrastuksia (eläimet, pelit), jokapäiväistä elämää (ateriat, rutiinit), tunteita (sisarusten välinen kilpailu, ystävyyssuhteet) sekä yhteiskuntaa (elämä muissa maissa, saastuminen, energia, ruokatuotanto).
Suhde kaupallisuuteen: Workshop oli Yhdysvalloissa tunnettu kaupallisen järjestelmän vastustaja. Sen erityinen kohderyhmä olivat kaupunkien vähäosaiset lapset ja esikoululaiset, joilla oli heikompi yleissivistys kotiolojensa tai muiden sosiaalisten olosuhteiden vuoksi. Verrattuna pohjoismaisiin toimijoihin Workshopin toimintatapa näyttäytyi kuitenkin kaupalliselta. Pohjoismaalaiset yleisradioyhtiöt pitivät Sesame Street-ohjelmaa liian pitkänä ja nopeatempoisena ja siten liian passivoivana. Workshop oli väistämättä myös kaupallinen toimija, koska sen toiminnan täytyi tuottaa rahaa. Pohjoismaalaiset suhtautuivatkin torjuvasti Workshopin riippuvuuteen oheistuotteista ja kansainvälisestä myynnistä, joka oli tullut ilmi Workshopin kovissa pyrkimyksissä yrittää myydä formaatti Pohjoismaihin.
Kokeellinen lähestymistapa: Sesam Street keskittyi voimakkaasti television yleismaailmalliseen tarpeeseen opettaa tietynlaisia taitoja, mikä oli huomattavassa ristiriidassa kokeellisemman pohjoismaisen lähestymistavan kanssa. Pohjoismaissa koulutus nähtiin poliittisena asiana, ja lapsia ja koulutusta koskevat puhdasoppiset näkemykset ja tutkimukset kyseenalaistettiin helposti (mukaan lukien Workshopin palkkaamien tutkijoiden tekemät tutkimukset). Pohjoismaalaiset yleisradioyhtiöt kokeilivat erilaisia keinoja, joiden avulla ohjelmat voisivat tukea lasten itsetunnon kasvua, ymmärrystä ympäröivästä maailmasta sekä itsevarmuutta kyseenalaistaa aikuisten käskyvaltaa. Tämä tarkoitti myös vanhempien lapsien ottamista mukaan kirjoittamaan ja tuottamaan ohjelmia ja toimintalinjoja, mikä vahvisti television roolia lasten puolestapuhujana. Workshopin jäsennellymmät ja säädellymmät tuotantotavat eivät sopineet tähän kokeelliseen malliin, koska ne eivät taanneet oppimista vaan ainoastaan kannustivat siihen leikin kautta.
Käytännön näkökulmat: Ideologisten erojen lisäksi amerikkalaiset ja pohjoismaalaiset lähestymistavat erosivat perustavanlaatuisesti toisistaan myös käytännön osalta ja vaikuttivat myös osaltaan päätökseen olla toteuttamatta Pohjoismaista Seesamtietä. Televisiokanavia oli aikanaan vähän (joissakin tapauksissa vain yksi), ja Pohjoismaat olivat jo ehtineet kehittää omia leikki-ikäisille tarkoitettuja televisio-ohjelmia sekä joissakin tapauksissa myös suuria lastenohjelmaosastoja (kuten esimerkiksi DR). Leikki-ikäisille suunnattuja ohjelmia olivat SVT1:n vuonna 1965 alkanut (Look, Play, Learn), DR:n Legestue (Playroom) vuodelta 1969, ja NRK:n. Lekestue-ohjelma (sovitus BBC:n Play Room-ohjelmasta). Pohjoismaiset televisiotuottajat eivät halunneet näiden aloitteiden jäävän Sesame Streetin varjoon tai että oman ohjelmatuotannon resursseja leikattaisiin.
Pohjoismaiset yleisradioyhtiöt olivat vaikuttuneita Workshopin käytössä olevasta budjetista, sen tutkimusresursseista, tuotantosääntöjen noudattamisesta, Sesame Streetin korkealaatuisesta estetiikasta sekä muppettien suosiosta lasten keskuudessa. Yleisradioyhtiöt pitivät ohjelmaa erittäin laadukkaana ja sen musiikin käyttöä vaikuttavana. Ohjelman menestyksen uskottiin myös johtuvan tiimityöstä, sillä jokaisella oli selkeästi määritelty rooli Workshopin tuotantoprosessissa. Ohjelman suosion nähtiin johtuvan etenkin sen lavastuksesta sekä ohjelmassa esiintyneiden ihmisten ja muppettien vakiintuneista kokoonpanoista, jotka lapset tunnistivat ja joihin heidän oli helppo kiintyä. Sesame Street ei kuitenkaan lopulta tuntunut sopivalta pohjoismaalaisille yleisradioyhtiöille.
Ovatko nämä erot yhä olemassa?
Nykypäivän monimutkainen yleisradiotoiminta ja mediamaisema olisi hyvin vieras 1970-luvun televisiotuotantotiimeille. Jotkin nykyisistä periaatteista ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän peräisin tuolta ajalta. Viimeisen vuosikymmenen aikana kansainvälistä huomiota on saanut esimerkiksi kirahvinpoikaselle lasten edessä tehty ruumiinavaus Kööpenhaminan eläintarhassa sekä DR:n lastenohjelmat Ultra smider tøjet (”Ultra heittää vaatteet pois”) ja John Dillermand ("John Penismies"). Norjassa 8–12-vuotiaille suunnattu tiedeohjelma herätti puolestaan huomiota, kun siinä näytettiin miten aikuisten kehot toimivat seksi ja kuukautiset mukaan lukien.
Sekä kirjallisuudessa että tutkimuksessa on pyritty ymmärtämään, mikä tekee lapsuudesta ja aikuistumisesta nimenomaan "pohjoismaista". Globalisaatiosta huolimatta jotkin piirteet ovat Pohjoismaiden kesken samankaltaisempia kuin muualla maailmassa. Pyrkimys edistää lasten itsetuntemusta sekä ymmärrystä jokapäiväisestä elämästä ja ympäröivästä yhteiskunnasta on edelleen läsnä. Se auttaa hahmottamaan ja kyseenalaistamaan yhteiskunnallisia valtarakenteita – mukaan lukien oletusta aikuisten luontaisesta auktoriteetista.
Joitakin merkittäviä poikkeuksia lukuun ottamatta valtaosa lapsille tuotetusta televisiosisällöstä Pohjoismaissa ei ole yhtä didaktista kuin Yhdysvalloissa.
Tämä teksti perustuu artikkelin kirjoittajan julkaistavaan kirjaan Sesame Street: A Transnational History. Oxford Unversity Press.
Historia voi valottaa lapsuuteen liittyviä käytäntöjä Pohjoismaissa
Tämä artikkeli on julkaistu vastauksena lukijoiden kiinnostukseen sekä lapsuutta että julkisen palvelun yleisradiotoimintaa kohtaan Pohjoismaissa.
Lue lisää:
- H.S. Jensen, 'La télévision scandinave pour enfants dans les années 1970 : une institutionnalisation du « 68 scandinave » ?', [Skandinaavinen lasten televisio 1970-luvulla: “Skandinavia 68”-liikkeen institutionalisoituminen] (2018) Strenæ, 13.